Historia

Turun vesihuollon vaiheita

Nykyään puhdas vesijohtovesi on turkulaisille itsestäänselvyys, mutta vielä sata vuotta sitten tilanne oli toinen.  Turkuun saatiin ensimmäinen vesijohto jo 1500-luvulla, kun Juhana Herttua rakennutti vesijohdon Kakolanmäeltä Turun linnaan.

Toimivaa, koko kaupungin laajuista, vesijohtojärjestelmää jouduttiin kuitenkin odottamaan pitkälle 1900-luvulle saakka. Muuhun Eurooppaan verrattuna toimiva vesihuolto saatiinkin Turkuun varsin myöhään.

Päätöksenteko on ollut hidasta ja erityisesti kuntalaisten kielteinen suhtautuminen Aurajoesta puhdistettuun juomaveteen on värittänyt tehtyjä päätöksiä. Tämän lisäksi Turun vesihuollon haasteena on ollut läpi historian Aurajoen veden huono laatu sekä raakavesilähteiden vähyys. Turkulaisen vesihuollon historia on siis pitkä ja kuoppainen. 

Moderni vesihuolto Eurooppaan

Kaupunkien kasvu ja teollistuminen johtivat modernin vesihuollon syntyyn 1800-luvulla. Puhdasta vettä tarvittiin paitsi juomavedeksi myös teollisuuden tarpeisiin. 1800-luvulla levinnyt uusi terveysajattelu korosti puhtaan juomaveden merkitystä yleiselle terveydelle. Modernin vesihuollon kehittymisellä olikin suuri kansanterveydellinen merkitys, sillä saastunut juomavesi synnytti pahimmillaan vakaviakin tautiepidemioita. Viimeistään vuonna 1875, vesilaitoksen valmistuttua Helsinkiin, alettiin myös Turussa suunnitella kunnallisen vesijohdon rakentamista.

Ennen toimivan vesijohtoverkoston saamista Turkuun kaupunkilaiset hankkivat vetensä kaivoista ja lähteistä, joiden hygieniataso oli useimmiten puutteellinen. Viemäreiden puuttumisen vuoksi jätteet heitettiin avo-ojiin. Likavesiojat saastuttivat kaivovettä, sillä ne sijaitsivat usein aivan kaivojen läheisyydessä. Kaupunkialueen ulkopuolisista lähteistä vettä johdettiin keskustan yleisiin kaivoihin (mm. Kupittaalta Tuomiokirkolle) puukourujen ja tukkien avulla, mikä oli alkeellinen versio vesijohdosta. Matkan aikana, puhtaasta lähteestä likaisiin kaivoihin, veteen pääsi liukenemaan terveydelle haitallisia vieraita aineita. Puiset vesijohdot ja kaivot olivatkin jatkuvasti alttiina likavesille ja muille saasteille. Kaivot kärsivät aika ajoin myös vesipulasta.

Kun kaivojen vettä tutkittiin 1880-luvulla, todettiin veden olevan monelta osin täysin juomakelvotonta. Tutkimusten mukaan vain kuudesta kaupungin alueella sijaitsevasta kaivosta löytyi kelvollista vettä. Tilannetta pyrittiin helpottamaan rakentamalla uusia kaivoja ja korjaamalla vanhoja, mutta vedenlaatu pysyi huonona. Likaisen veden aiheuttama uhka olikin yksi merkittävimmistä syistä rakentaa toimiva vesihuolto Turkuun 1900-luvun vaihteessa.

Vesilaitoksen perustaminen

Vuonna 1880 Turkuun perustettu terveydenhoitolautakunta esitti ensimmäisten joukossa vesijohdon rakentamista Turkuun (1882). Terveydenhoitolautakunta perusteli ehdotustaan kaivoista saaduilla koetuloksilla, sillä tutkimukset olivat osoittaneet kaivoveden olevan pääsääntöisesti todella huonolaatuista. Lautakunnan mukaan tilannetta voitaisiin helpottaa radikaalisti vain rakentamalla vesijohto Turkuun, mikä takaisi puhtaan veden riittävyyden kaupunkilaisille. Paine modernin vesihuollon aloittamiseen ja sen myötä Turun ensimmäisen vesilaitoksen perustamiseen alkoi vähitellen kasvaa sietämättömäksi.

Kaupunginvaltuusto asetti toimikunnan tutkimaan mahdollisuutta rakentaa vesijohto Turkuun. Toimikunnan mietintö valmistui vuonna 1889. Toimikunta päätyi ehdottamaan täydellisen vesijohdon rakentamista kaivoveden vähyyden ja veden huonon laadun vuoksi. Lisäksi toimikunta ehdotti, että talous- ja juomavettä alettaisiin puhdistaa Aurajoesta, koska tarpeeksi suuria lähdevesivaroja ei löytynyt. Helsingin vesilaitoksen perustamisessa mukana ollut Robert Huber kutsuttiin Turkuun tutkimaan Aurajoen soveltuvuutta juomavedeksi. Huber luovutti esityksensä kaupunginvaltuustolle vielä saman vuoden aikana. Esityksessään Huber totesi, että Turun vedentarve voitaisiin täyttää tyydyttävällä tasolla vain suodattamalla vettä Aurajoesta Halisten kosken yläjuoksulta. Jokiveden puhdistusyrityksiin suhtauduttiin kuitenkin epäillen, koska Aurajokea pidettiin likaisena ja pohjaveden uskottiin olevan hyödyllistä terveydelle. Moni olikin sitä mieltä, että jokiveden sijaan tulisi etsiä puhtaampia pohjavesilähteitä. Lisäksi Huberin ehdottamaa suodatusmenetelmää kritisoitiin liian tehottomaksi. Jokiveden puhdistusyrityksiä jatkettiin aina vuoteen 1892 saakka, jolloin valtuusto teki päätöksen pohjavesilähteiden etsimisen puolesta. Päätöksen syynä oli epäusko Aurajoen veden soveltuvuudesta juomavedeksi, sillä vedestä saatuihin tuloksiin ei oltu vieläkään täysin tyytyväisiä.

Kielteisen päätöksen jälkeen Leipzigin kaupungininsinööri Albert Thiem kutsuttiin avustamaan toimikuntaa vesilaitosasiassa. Thiem ryhtyi Turun vesilaitoksen pääsuunnittelijaksi vuonna 1892. Suunnittelun avuksi Thiem järjesti useita koeporauksia Turun lähiympäristössä. Koeporauksista saatujen tulosten perusteella Thiem ehdotti koepumppausten aloittamista Kaarningolla. Pumppaukset aloitettiin 1894 ja ne saatiin päätökseen vuoden 1896 aikana. Thiemin mukaan yhdestä lähteestä saatava vesi riittäisi tyydyttämään Turun kasvavan vesitarpeen vuoteen 1920 saakka. Vesilinnan sijoituspaikaksi Thiem ehdotti Vartiovuorenmäkeä. Kaupunginvaltuusto hyväksyi Thiemin ehdotuksen vesilaitoksen rakentamisesta Turkuun marraskuun 24. päivänä vuonna 1898. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Turun kaupunki alkoi vihdoin toimittaa vettä kaupunkilaisille. Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1903, Kaarningon vesijohtolaitos aloitti vihdoin toimintansa. Tätä voi pitää modernin vesihuollon alkuna Turussa.

Kaarningon vesijohtolaitos

Kaarningon vesijohtolaitoksen rakentaminen ja vesijohtoputkien asennustyöt käynnistyivät keväällä 1902. Pumppuasema valmistui koekäyttöön lokakuussa 1903. Samana vuonna otettiin käyttöön myös Vartiovuorenmäen vesilinna. Kaarningon vesijohtolaitoksen käyttöönoton myötä veden pumppaaminen vesijohtoverkkoon voitiin vihdoin käynnistää. Kaarningolta vesi pumpattiin höyrypumppujen avulla Vartiovuorenmäen vesisäiliöön ja sieltä edelleen kaupunkilaisten koteihin ja vesiposteihin. Eri puolille kaupunkia rakennettiin lisäksi vapaaposteja, joista saivat hakea vettä vapaasti myös ne kaupunkilaiset, joilla ei vielä ollut vesijohtoa. Puhdas vesijohtovesi oli täten saavuttanut turkulaiset. Vesijohtolaitoksella työskenteli aluksi vain muutamia työntekijöitä. Varsinaisesta vesilaitoksesta huolehti ympäri vuorokauden kolme työntekijää: kaksi koneenkäyttäjää ja yksi lämmittäjä.

Raakavesilähteiden etsintä – vettä Aurajoesta

Veden pinta laski huomattavasti Kaarningon kokoojakaivossa vuodesta 1910 lähtien. Vesilaitoksen ensimmäinen johtaja Karl Gustrén ilmaisikin huolensa veden riittävyydestä ja Turkua mahdollisesti uhkaavasta vesipulasta. Gustrénin ehdotuksesta kaupunginvaltuusto valtuutti rahatoimikamarin, jonka alaisuudessa vesilaitos silloin toimi, suunnittelemaan ratkaisua Turun vesitilanteeseen. Rahatoimikamarin tehtävänä oli selvittää, löytyisikö Kaarningon alueelta uusia pohjavesivirtoja. Lisäksi rahatoimikamari tutki mahdollisuutta suodattaa Aurajoen vettä Kaarningolle. Alueella suoritetut tutkimukset osoittivat, ettei Kaarningolta löytynyt riittäviä pohjavesivaroja. Myös Aurajoen veden suodattamista Kaarningolla pidettiin huonona vaihtoehtona. Saatujen tulosten perusteella aloitettiin uusien raakavesilähteiden etsiminen Kaarningon pohjavesivarantojen korvaajiksi. Tehtävä annettiin tukholmalaiselle A.B. Vattenbyggnadsbyrålle. Koepumppauksia tehtiin muun muassa Kärsämäen harjulla. Tilapäisratkaisuna vettä pumpattiin Rauvolaan 1914 rakennetulta väliaikaiselta pumppuasemalta.

Vuonna 1916 laadittiin ehdotus pohjavesilaitoksen perustamisesta Maariaan. Vattenbyggnadsbyrån laatimassa suunnitelmassa uusi vedenottamo olisi käyttänyt pääasiassa pohjavettä. Lisäksi Aurajoen vettä olisi suodatettu maakerrosten läpi. Rahatoimikamari päätyi myötäilemään Vattenbyggnadsbyrån ehdotusta. Myös Gustrén puolsi ehdotusta. Kaupunginvaltuusto hyväksyi rahatoimikamarin ehdotuksen tammikuussa 1917. Gustrénin jälkeen vesilaitoksen johtajaksi valittu Karl Lassenius suositteli kuitenkin heti virkaan astuttuaan vuonna 1919 uuden vesilaitoksen rakennustöiden lykkäämistä kunnes rakentaminen olisi edullisempaa kaupungille.

Lassenius kyseenalaisti Maariaan suunnitellun tekopohjavesilaitoksen kannattavuuden. Lasseniuksen aloitteesta rahatoimikamari asettikin vuonna 1921 komitean miettimään vaihtoehtoista ratkaisua Turun vesihuoltojärjestelyyn. Vaihtoehtoina oli nyt joko keinotekoista pohjavettä tuottavan laitoksen rakentaminen Maariaan tai Aurajoen vettä käyttävän pintavesilaitoksen perustaminen Halistenkosken yläjuoksulle. Pintavesilaitos oli vaihtoehdoista nopeammin ja edullisemmin toteutettava kuin haasteellinen tekopohjavesilaitos. Mietinnössään komitea päätyi kannattamaan pintavesilaitoksen perustamista Halisiin. Komitean mukaan uusi vesilaitos tulisi rakentaa kiireellä, muuten edessä olisi veden tiukka säännöstely. Kaupunginvaltuusto teki lopullisen päätöksen vesilaitoksen sijoittamisesta Halistenkoskelle 20.6.1921. Samalla hylättiin aiempi, vuonna 1917 tehty päätös pohjavesilaitoksen rakentamisesta.

Tähän asti veden ottamista Aurajoesta oli karteltu voimakkaasti. Marko Stenroosin mukaan hyväksyvä päätös Aurajoen veden käyttämisestä syntyi mitä todennäköisemmin asian kiireellisyyden ja heikon taloudellisen tilanteen vuoksi. Tuossa tilanteessa pintavesilaitoksen rakentaminen sekä pohjaveden käytön täydentäminen jokiveden kemiallisella puhdistuksella oli tehokkain ja edullisin ratkaisu Turun heikkoon vesitilanteeseen. Päätöstä haluttiin kiirehtiä myös siksi, että turkulaisten tiedettiin suhtautuvan kielteisesti likaisesta Aurajoesta puhdistettuun veteen.

Halisten vesilaitos otetaan käyttöön

Uuden vesilaitoksen rakennustyöt päästiin aloittamaan syksyllä 1921. Rakennustyöt saatiin päätökseen seuraavan vuoden lopulla. Jatkuvaan käyttöön laitos saatiin huhtikuussa 1923. Halisten vesilaitoksen käyttöönotto ratkaisi Turun vesiongelman vuosikymmeniksi eteenpäin. Vesilaitos vastasi tekniikaltaan Helsingin vesilaitosta ja vesi puhdistettiin kemiallisesti. Saostuskemikaalina käytettiin alunaa ja kiinteä lika poistettiin selkeyttämällä, minkä jälkeen vesi suodatettiin vielä pikasuotimilla hiekan läpi. Vesijohtoveden sekoitussuhde oli aluksi 2/3 pintavettä ja 1/3 Kaarningon pohjavettä. Syksyllä ja keväällä pumpattiin lähinnä pintavettä, kesäisin pyrittiin tulemaan toimeen pelkällä pohjavedellä.

Turkulaisten keskuudessa vallitsi jatkuva epäluulo Aurajoesta puhdistettuun veteen vielä useita vuosia Halisten vesilaitoksen käyttöönoton jälkeen, ja vesilaitoksen käyttöinsinööri Wiljo Wainio joutui jatkuvasti vastaamaan veden huonosta laadusta saatuihin valituksiin. Vuonna 1930 vesilaitokselle rakennettiin lisää laskeutumissäiliöitä. Uudet säiliöt tehostivat laitoksen toimintaa merkittävästi. Samalla veden voimakas virtaus poisti osan veden huonosta mausta, jolloin veteen lisättävien kemikaalien määrä voitiin vähentää.

Vesilaitoksen valmistumisen myötä vesijohtoverkon laajentaminen tuli ajankohtaiseksi. Kaupunkilaiset saivat anoa liittymistä vesijohtoon teknillisten laitosten lautakunnalta vuodesta 1927 lähtien. Samana vuonna aloitettiin vesijohtoverkon uusiminen vesilaitoksen laajennussuunnitelman mukaisesti. Taloussuhdanteiden kannalta työt tehtiin otolliseen aikaan, sillä asennustyöt tehtiin 1920-luvun lopussa hätäaputöinä.

Yliopistonmäen vesilinna

20-luvulla kaupunkilaiset valittivat vesiputkiston heikosta paineesta. Lasseniuksen seuraajaksi vuonna 1921 valittu, vesilaitoksen uusi johtaja Einar Molander uskoi syynä olleen Vartiovuoren vesilinnan pienuus. Molander päätyikin ehdottamaan uuden vesisäiliön rakentamista Vankilanmäelle. Vesilinnan paikasta käytiin kiivasta keskustelua, eikä Molanderin ehdotusta kannatettu.

Lopulta sijoituspaikaksi valikoitui Ryssänmäki (nyk. Yliopistonmäki). Uudesta vesilinnasta järjestettiin suunnittelukilpailu (1929) ja kaksi kilpailutyötä lunastettiin. Kumpaakaan ehdotusta ei kuitenkaan toteutettu. Lopulta vesilinna rakennettiin Erik Bryggmanin piirustusten pohjalta. Vesilinnan rakennustyöt lykkäytyivät pula-ajan ja talvisodan syttymisen vuoksi. Työt saatiin päätökseen vuoden 1940 loppuun mennessä. Vesijohtoverkkoon uusi vesilinna yhdistettin seuraavan vuoden maaliskuussa. Sota aiheutti vesilinnan rakennustyömaan lisäksi tuhoja vesijohtoverkostossa. Myös veden puhdistuksessa käytettävän alumiinisulfaatin hankkiminen vaikeutui sodan aikana.

Jatkuva huoli raakavesivarantojen riittävyydestä – Savojärven patoaminen

Turussa on ollut läpi historian kausia, jolloin vedestä on ollut pulaa. Tarpeeksi isojen raakavesivarastojen puute onkin ollut yksi Turun vesihuollon suurimmista haasteista aina näihin päiviin saakka. Vesivarojen ehtymisestä alettiin huolestua erityisesti 40-luvulta lähtien. Aurajoki oli niukkavesinen, mikä pakotti kaupungin hankkimaan lisää vettä. Katurakennusosasto alkoi tutkia kaupungin raakavesitilannetta ja vaihtoehtoisia vedenhankintamahdollisuuksia vuonna 1947. Katurakennusosasto päätyi ehdottamaan Savojärven patoamista vesivarojen lisäämiseksi. Savojärven patoaminen aloitettiin vuonna 1950. Rakennustyöt saatiin valmiiksi 1952. Savojärven pintaa nostettiin patoamalla n. 2 metriä. Padon avulla pyrittiin turvaamaan veden riittävyys heikossa vesitilanteessa. Savojärven patoaminen toi väliaikaista helpotusta erityisesti syksyisin esiintyvään veden niukkuuteen. Padon uskottiin turvaavan Turun veden saannin noin kuudeksi vuodeksi eteenpäin. Pato pelastikin Turun vesipulasta vuonna 1955, jolloin vedenpinta laski jälleen kriittiselle tasolle.

Vuoden 1951 vesipula

Turun heikko vesitilanne kärjistyi vesipulaksi 50-luvun alussa. Vuosi 1951 oli vähäsateinen ja Aurajoen vesimäärä pysytteli siksi alhaisena. Tilannetta helpotettiin perkaamalla Aurajokea padon yläpuolelta. Se ei kuitenkaan riittänyt nostamaan veden pintaa riittävälle tasolle. Alimmillaan veden pinta oli lokakuussa, jolloin vesijohtoverkkoon syntyi osittainen vesipula (3.10.1951). Kuluttajia kehotettiin välttämään veden tarpeetonta kulutusta lähes päivittäisillä ohjeistuksilla. Vedenkulutus ei kuitenkaan vähentynyt vaan päinvastoin kääntyi kasvuun kuluttajien säilöessä vettä varastoon veden loppumisen pelossa. Pahimman vesipulan aikana turvauduttiin veden pumppaamiseen Littoistenjärvestä Aurajokeen vedenpinnan nostamiseksi riittävälle korkeudelle. Tilanne pysyi kriittisenä kuukausia. Vuoden 1952 alussa veden pinta palautui normaalille tasolle lähes puoli vuotta kestäneen vesipulan jälkeen. Vuoden 1951 vesipula merkitsi käännekohtaa Turun vesihuollon historiassa, sillä uhkaavan vesipulan myötä vedenhankinnasta tuli entistä keskeisempi kysymys Turun vesilaitoksella.

Vedenkulutuksen kasvu ja Halisten vesilaitoksen laajennukset

Vedenkulutuksen nopea kasvu loi paineita vesilaitoksen laajentamiselle. Kasvavan vedentarpeen tyydyttämiseksi Halisten vesilaitosta laajennettiinkin useita kertoja. Ensimmäisen laajennusvaiheen rakennustyöt aloitettiin olympiavuonna 1952. Laajennuksen yhteydessä rakennettiin uusi allas- ja kemikaaliosasto sekä rantapumppuhuone. Vesilaitoksen uusi päärakennus valmistui vuonna 1954.

Vedenkulutuksen lisääntymisen myötä myös uuden vesisäiliön rakentaminen tuli ajankohtaiseksi. Vesilaitoksen tuolloinen johtaja Eric Rajalin ajoi asiaa kiivaasti eteenpäin. Juhannuskukkulan rakennustyöt aloitettiinkin nopeasti heti vesilaitoksen ensimmäisen laajennuksen valmistumisen jälkeen vuonna 1956. Käyttöön uusi vesisäiliö saatiin vuoden 1959 lopulla.

Vuonna 1954 yllättäen kuolleen Rajalinin tilalle vesilaitoksen uudeksi käyttöinsinööriksi valittiin Eino U.K. Lehtonen. Lehtonen joutui heti ensitöikseen suurien haasteiden eteen: Vuonna 1955 Aurajoen vedenpinta oli laskenut jälleen kriittisen alhaiseksi ja koko ajan kasvava vedenkulutus uhkasi jälleen ylittää vesilaitoksen tuotantokapasiteetin. Toisen laajennusvaiheen suunnittelutyöt jouduttiinkin aloittamaan heti ensimmäisen laajennuksen valmistuttua 1956. Koekäyttöön uusi laajennusosa saatiin 1958. Laajennuksen myötä Halisten vesilaitos muuttui ns. filtraattori-laitokseksi.

Vedenkulutuksen kasvu aikaistutti myös Halisten vesilaitoksen kolmannen laajennusvaiheen suunnittelutöiden aloittamista. Uutta laajennusta alettiinkin suunnitella vain kolme vuotta edellisen laajennuksen valmistumisen jälkeen (1961). Rakentaminen aloitettiin vuonna 1963 ja rakennustyöt saatiin suurelta osin valmiiksi elokuussa 1964.

Kolmannen laajennusvaiheen myötä vesilaitoksen kapasiteettia kasvatettiin kuudella selkeytysyksiköllä. Uuden laitoksen puhdistusmenetelmäksi oli kaksi vaihtoehtoa: pulsaattorimenetelmä tai filtraattorimenetelmä. Lopulta puhdistusmenetelmäksi valikoitui jo aiemmin käytetty filtraattorimenetelmä. 1960-luvun lopulla myös uuden vesilinnan rakentaminen tuli jälleen ajankohtaiseksi. Luolavuoren vesilinnan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1967, ja käyttöön uusi vesilinna saatin seuraavana vuonna.

Halisten vesilaitoksen kapasiteettia kasvatettiin jälleen vuonna 1967 vesilaitoksen neljännen laajennuksen myötä. Uuden laajennusosan puhdistusmenetelmäksi Lehtonen valitsi flotaatiomenetelmän. Vuonna 1970 valmistunut puhdistusosasto oli aikansa edelläkävijä puhdistusmenetelmän suhteen. Halisten vesilaitos oli 15 vuoden ajan myös maailman suurin flotaatiomenetelmää käyttänyt puhdistuslaitos.

Turun vedenkulutus oli vuoteen 1923 asti melko vähäistä. Halisten vesilaitoksen perustamisen jälkeen kulutus lähti tasaiseen kasvuun kiihtyen 40-luvulla. Kasvu oli voimakasta 70-luvulle asti. Kasvavan vedentarpeen tyydyttämiseksi vesijohtoverkostoa laajennettiin useita kertoja 70-luvun aikana. Korkeimmillaan Turun vedenkulutus oli vuonna 1974, jonka jälkeen vedenkulutus kääntyi tasaiseen laskuun. Käännöksen syynä oli ennen kaikkea jätehuoltomaksun käyttöönotto.

Vedenpuhdistus tehostuu

Raakaveden hankinnan ohella veden huono laatu on ollut Turun vesihuollon suurimpia haasteita. 1970-luvulle tultaessa käytössä olleet vedenpuhdistusmenetelmät eivät enää tuottaneet toivottuja tuloksia vedenlaadun jatkuvasti heikentyessä. Suurien säänvaihteluiden kuten tulvien ja sateiden aikana vedessä saattoi esiintyä edelleen suuria maku-, haju- ja värieroja. Aurajoen jatkuva saastuminen loikin painetta entistä tehokkaampien puhdistusmenetelmien suunnitteluun.

Helmikuussa 1984 kaupunginvaltuusto hyväksyi Turun vesilaitoksen tehostusohjelman, jossa esitettiin Aurajoen veden puhdistamista kaksinkertaisella saostamisella sekä aktiivihiilisuodatuksella. Prosessissa vesi saostetaan kahteen kertaan rautasuolalla, jonka jälkeen vesi suodatetaan vielä kertaalleen metrin paksuisen aktiivihiilikerroksen läpi. Vesilaitosta alettiin valmistella uuden menetelmän käyttöönottoon heti samana vuonna. Käyttöön uusi menetelmä otettiin vuonna 1985. Koska kaksinkertaisen saostuksen käyttöönotto lisäsi syntyvän lietteen määrää puhdistusprosessissa, päätettiin vesilaitokselle rakentaa uusi lietteenkäsittelylaitos. Käsittelylaitos otettiin käyttöön 1988.

Aurajoki Turun jätevesiongelmien mittarina

Aurajoen saastuminen ja joen aiheuttamat hajuhaitat ovat olleet läpi historian Turun vesihuollon näkyvin huolenaihe. Aurajoen saastumiseen alettiin kiinnittää erityistä huomiota 40-luvulla. Rajalinin mukaan Aurajoen epäkohdat eivät parantuisi ennen kuin jätevesihuolto olisi ratkaistu ja likaveden laskeutuminen jokeen estetty. Joen huonoon tilaan ei kuitenkaan juuri puututtu. 50-luvulla Aurajoen tilan todettiin heikentyneen entisestään. Likavettä pääsi edelleen valumaan pienessä määrin jokeen ja putkistoihin. 50-luvulla Aurajoki koki täydellisen happikadon, mikä johti kalojen häviämiseen joesta. Samalla joesta noussut löyhkä paheni entisestään.

Aurajoen itsepuhdistuskyvyn pettäminen avasi päättäjien silmät muutokselle. Vielä 50-luvulle asti uskottiin Aurajoen luonnolliseen itsepuhdistautumiskykyyn. Pian kuitenkin huomattiin, ettei joen oma kantokyky enää riittänyt. Jo ennestään likaisesta Aurajoesta mudostui vuosi vuodelta likaisempi ja joen alajuoksu alkoi vähitellen muistuttaa avoviemäriä. Aurajoki toimikin Turun jätevesiongelmien näkyvänä mittarina aina 60-luvulle saakka, jolloin Turku sai ensimmäisen jätevedenpuhdistamonsa.

Huoli vesistöjen tilasta kasvaa – vuoden 1962 vesilaki

Vuoden 1962 vesilaki merkitsi käännekohtaa vesistöjen suojelulle. Vesilaki korvasi vuonna 1902 voimaan tulleen vesioikeuslain, joka oli monelta osin vanhentunut. Uusi vesilaki liittyi ennen kaikkea vesiensuojelua koskevan keskustelun voimakkaaseen kasvuun 1950- ja 60-luvulla. Vesiensuojelu nähtiin nyt tärkeänä terveyttä ja luontoa edistävänä tekijänä ja vesistöjä pilaavien toimien estäminen koettiin entistä tärkeämmäksi tehtäväksi.

Vesilaki pyrki vesistöjen suojelun tehostamiseen aiempaa ankarimpien rangaistusten kautta. Uusi vesilaki vauhditti myös keskuspuhdistamon rakentamista, sillä uuden lain esittelemät määräykset kyettiin täyttämään vain jos keskuspuhdistamo rakennettaisiin kiireellisenä. Vesilakia voikin pitää keskeisenä vauhdittajana Turun jätevesiongelmien ratkaisemisessa.

Ruben Granqvist laati jo vuonna 1934 suunnitelman Turun jätevesihuollon järjestämiseksi. Suunnitelman toteuttaminen lykkääntyi kuitenkin vuosikymmeniksi, sillä jätevedenpuhdistamon rakentamista ei pidetty yhtä kiireellisenä kuin esimerkiksi raakaveden hankkimista. Turun ensimmäinen jätevedenpuhdistamo valmistuikin verrattain myöhään, vasta 60-luvun lopulla.

Keskuspuhdistamo otetaan käyttöön

Keskuspuhdistamon rakennustyöt aloitettiin syksyllä 1963. Koekäyttöön Iso-Heikkilän puhdistamo saatiin joulukuussa 1966. Puhdistamo aloitti virallisesti toimintansa 1968, jolloin Turun länsipuolen jätevedet johdettiin puhdistamolle. Valmistuessaan Turun keskuspuhdistamo oli tehokas ja tekniikaltaan huippumoderni. Puhdistusmenetelmänä käytettiin aktiivilietemenetelmään perustuvaa biologista puhdistusta.

Keskuspuhdistamon valmistuttua 60-luvun lopulla laskettiin Turun itäpuolen jätevedet vielä sellaisenaan jokisuuhun. Aurajoen alittava viemäritunneli valmistui vuonna 1972. Tunnelin käyttöönoton myötä myös Turun itäisten kaupunginosien viemärivedet voitiin vihdoin johtaa keskuspuhdistamolle. Alitustunnelin myötä lähes kaikki Turun jätevedet laskivat nyt puhdistettuna mereen. 70-luvulle tultaessa viemäriverkosto kattoikin jo valtaosan koko kaupungista.

Aurajoen likavesikuormitus väheni huomattavasti keskuspuhdistamon valmistuttua. 70-luvulla tapahtui vesistöjen selvä puhdistuminen. Samalla Aurajoen ja merialueiden saastuminen pysähtyi ja vesien virkistyskäyttö lisääntyi. Aurajoen rooli virkistysalueena kohentuikin huomattavasti jätevesiongelman ratkaisun myötä.

Turun kaukovedenhankinta: Turun Seudun Vesi Oy

Turun kaukovedenhankinta on yksi Suomen vesihuollon pisimpään kestäneistä hankkeista. 1970-luvulla alkanut hanke saatiin päätökseen vuonna 2011, kun veden tuotanto Virttaankankaan tekopohjavesilaitoksella käynnistyi. Voimakasta vastustusta osakseen saanut hanke onkin kestänyt kokonaisuudessaan lähemmäs 40 vuotta.

Aurajoen veden huonon laadun vuoksi Turussa on tehokkaasti etsitty vaihtoehtoisia keinoja veden hankkimiseen koko 1900-luvun ajan. 1970-luvulla alettiin keskustella raakaveden hankkimisesta Säkylän Pyhäjärvestä. Pyhäjärvi-hankkeen kautta toivottiin pysyvää ratkaisua Turun ikuiseen vesikysymykseen. Vuonna 1971 asetettiin toimikunta valmistelemaan Turun seudun kuntien yhteistä raakavedenhankintaa. Toimikunnan ehdotuksen mukaisesti kaupunginvaltuusto teki vuonna 1974 päätöksen alueellisen vesiosakeyhtiön Turun Seudun Vesi Oy:n perustamisesta. Yhtiön perustajakuntia olivat Turun kaupunki, Raision-Naantalin vesilaitos, Kaarinan ja Liedon kunta sekä Piikkiön kunta.

Vesioikeus myönsi yhtiölle luvan vedenottoon Pyhäjärvestä jo vuonna 1987. Hankkeen lopullista päätöstä jahkailtiin kuitenkin vuosia ja myös Aurajokea esiteltiin vaihtoehtona Pyhäjärven vedenotolle. Kaupunginvaltuusto näytti lopulta vihreää valoa hankkeen toteuttamiselle tammikuussa 1992. Seuraavana vuonna hankkeesta kuitenkin yllättäen luovuttiin, kun valtuusto hylkäsi Turun Seudun Vesi Oy:lle luvatut takaukset.

1980-luvun loppupuolella alettiin pohtia mahdollisuutta valmistaa pohjavettä keinotekoisesti. Tuolloin tarkoituksena oli vielä hankkia raakavettä Pyhäjärvestä. 90-luvun puoliväliin tultaessa Pyhäjärvi-hanke alkoi vähitellen hiipua, jolloin uudeksi vaihtoehdoksi esitettiin Kokemäenjoen veden imeyttämistä tekopohjavedeksi Virttaankankaan harjualueella. Tekopohjavesihanke käynnistyi virallisesti vuonna 2001. Rakennustyöt päästiin aloittamaan kuusi vuotta myöhemmin. Tekopohjaveden tuotanto Virttaankankaalla käynnistyi lopulta vuoden 2011 loppupuolella.

Halisten vesilaitos tänään

Halisten vesilaitoksen rooli Turun talousveden tuottajana on ollut merkittävä aivan näihin päiviin saakka. Halisissa puhdistetun pintaveden ja tekopohjaveden suhde on ollut tähän asti keskimäärin 40/60. Joulukuuhun 2013 saakka Halisten vesilaitos tuottikin vielä suuren osan Turun talousvedestä. Joulukuusta 2013 lähtien vesi on kokonaan Turun Seudun Vesi Oy:n tuottamaa tekopohjavettä. Halisten vesilaitos jatkaa yhä varalaitoksena ja suuri osa Saramäestä tulevasta vedestä johdetaan edelleen kotitalouksiin Halisten vesilaitoksen kautta. Halisten vesilaitoksen rooli turkulaisen juomaveden tuottajana on kuitenkin vähitellen jäämässä historiaan.

Turun vesilaitoksen historiaan ja yleiseen vesihuoltoon liittyvää kirjallisuutta:

• Turkulaisen veden pitkä matka Halisten koskelta Turun keskuspuhdistamolle. Turun vesilaitoksen juhlakirja. Marko Stenroos, Veli-Pekka Toropainen & Jussi Vallin. Turun vesilaitos, 1998.
• Vettä! Suomen vesihuollon kehitys kaupungeissa ja maaseudulla. Tapio S. Katko. Vesi- ja viemärilaitosyhdistys, 1996.
• Hanaa! Suomen vesihuolto – kehitys ja yhteiskunnallinen merkitys. Tapio S. Katko. Suomen Vesilaitosyhdistys, 2013.
• Turun kaupungin historia 1856–1917. Eino Jutikkala. Turun kaupunki, 1957.
• Turun kaupungin historia 1918–1970. Nide I. Veikko Laakso. Turun kaupunki, 1980.
• Turun kaupungin historia 1918–1970. Nide II. Sinikka Uusitalo. Turun kaupunki, 1982.
• 100 vuotta vesilaitostoimintaa Helsingissä. Jukka Erävuori. Helsingin kaupunki, 1976.
• Vedenjakaja. Turun vesilaitoksen asiakaslehti.
• Vesitipoi. Turun vesilaitoksen henkilöstölehti.
• Vesi. Turun Vesihuollon asiakaslehti.